Itsetuhoiset ajatukset ovat aina merkki vakavasta hädästä. Kun ihminen alkaa nähdä kuoleman ainoana ulospääsynä tilanteestaan, taustalla on usein kuormitusta, kärsimystä ja toivottomuutta, jonka kanssa hän on joutunut olemaan liian yksin liian pitkään.
Itsetuhoiset ajatukset ovat aina oire jostakin. Vaikka akuutissa tilanteessa ihmistä on autettava selviytymään ajatusten kanssa turvallisesti, yhtä tärkeää on ymmärtää, mistä ne kumpuavat. Mitä ihmisen elämässä on tapahtunut? Mikä on vienyt toivoa? Millaista apua hän tarvitsee juuri nyt?
Liian usein keskustelu keskittyy siihen, uskallammeko kysyä itsemurha-ajatuksista. Suora kysymys ei yksin riitä. Sen jälkeen alkaa tärkein osa: kuuleminen, kohtaaminen ja yhteisen toivon rakentaminen.
Kun ihminen hakeutuu avun piiriin itsetuhoisten ajatusten vuoksi, hän tekee usein jotain äärimmäisen vaikeaa. Usein avun hakemisen taustalla on pitkä jakso yksin selviytymistä, omien voimavarojen loppumista ja kasvavaa kokemusta siitä, ettei enää jaksa kantaa kaikkea yksin. Avun hakeminen tarkoittaa, että ihminen ei selviä ajatustensa kanssa yksin. Siksi jokainen avunpyyntö on otettava vakavasti.
Ammattilaisena meidän tehtävämme ei ole ainoastaan arvioida riskiä. Meidän tehtävämme on kohdata ihminen. Kohdata hänen kokemuksensa, kuulla hänen tarinansa ja auttaa häntä kantamaan tilannetta sen hetken verran, ettei hänen tarvitse tehdä sitä yksin.
Joskus järjestelmässä on kiire. Vastaanottoaika on rajallinen. Seuraava asiakas odottaa. Silti juuri silloin pitäisi pysähtyä yhden olennaisen kysymyksen äärelle: mitä tapahtuu tämän kohtaamisen jälkeen?
Liian moni itsetuhoisia ajatuksia kokeva ihminen kertoo kokemuksesta, jossa hän on uskaltanut puhua kaikkein vaikeimmista ajatuksistaan, mutta jäänyt sen jälkeen yksin. Vaikka kotiutuminen olisi tilanteessa perusteltua, ihmisen ei pitäisi jäädä yksin sen tiedon kanssa, että hänellä on edelleen huominen edessään.
Joskus merkityksellisin teko voi olla yksinkertainen lause:
”Soitan sinulle huomenna.”
”Kollegani ottaa sinuun yhteyttä.”
”Sovitaan seuraava tapaaminen jo tänään.”
Kyse ei ole vain käytännön järjestelyistä. Kyse on viestistä, jonka ihminen saa: et ole yksin, ja joku kantaa vastuuta kanssasi.
Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun ihminen itse ei enää kykene näkemään toivoa. Ammattilaisen tehtävä ei ole pakottaa toivoa esiin, vaan lainata sitä hetkeksi. Olla se ihminen, joka uskoo parempaan silloin, kun toinen ei siihen vielä pysty.
Samalla meidän on muistettava, että itsemurha ei kosketa koskaan vain yhtä ihmistä. Se koskettaa läheisiä, ystäviä, yhteisöjä ja palvelujärjestelmää. Jokaisen menetetyn ihmisen ympärillä on joukko ihmisiä, joiden elämä muuttuu peruuttamattomasti.
Siksi itsemurhien ehkäisy ei ole vain terveydenhuollon tai mielenterveystyön tehtävä. Se on meidän kaikkien yhteinen tehtävämme. Erityisesti niiden, jotka työssään kohtaavat ihmisiä heidän kaikkein vaikeimpina hetkinään.
Meidän on uskallettava kysyä.
Meidän on uskallettava kuunnella.
Meidän on uskallettava ohjata hoidon piiriin ja jäädä ihmisen rinnalle myös ensimmäisen keskustelun jälkeen.
Koska joskus juuri se ratkaisee, jaksaako ihminen vielä huomiseen.
Ja koska jokainen elämä on merkityksellinen.
Camilla Kunnari
Palvelujohtaja
Mielle ry
