Kun toinen ihminen katsoo sinua silmiin. Eikö vain tulekin tunne, että hän näkee sinut ja kuulee sinua. Jos hän keskustelussa katsoo ohi, vilkuilee ikkunasta ulos tai jopa samaan aikaan lukee jotakin, hän ei näe eikä kuule sinua. Hän voi ”teknisesti” kuulla sinua, mutta se ihminen, joka sinussa puhuu, jää häneltä kohtaamatta.
Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kohdata” tarkoittaa ” tavata (vastakkain tullen)”. Kohdata – sanan alkuperäinen merkitys lähtee sanasta, kohta, paikka. Siis kohtaaminen ja vastaan tuleminen merkitsevät samaa ja ovat kummankin osapuolen vastuulla. Toisella voi olla pidempi matka paikkaan kuin toisella, mutta silti: kummankin on tultava, jotta voitaisiin kohdata. Kun odotamme mieluista vierasta, leivomme etukäteen, siivoamme ja saatamme mennä häntä vastaan rautatieasemalle, lentokentälle, joka tapauksessa ovelle. Tai tapaamme kahvilassa, jolloin kumpikin voi jättää ”yksityisyyttään kotiin”. Ja tuo toinen on tehnyt saman, pakannut matkalaukun, ostanut liput tai joka tapauksessa kulkenut matkan kahvilaan.
Valmistaudumme kohtaamiseen jollakin tavalla. Ellemme valmistaudu saatamme ”törmätä” toiseen. Sekä kadulla että elämässä muuten. Se, mikä törmäämisessä syntyy, on sattumanvaraista, voi syntyä suuri ilo yllätyksestä tai riita tai voi jopa lyödä päänsä, kun toinen on yhtä ”kovapäinen” kuin itse olen, tai vielä pahempaa, riippuen siitä, mikä on mielentila.
Voi olla myös hyvin syvää kohtaamista. Toisen ihmisen tunnistaa, ”synkkaa heti”, tai jopa rakastuu. Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat rakastumisesta, sanovat, että rakastuminen/ihastuminen menee ohi kahdessa vuodessa – ja sitä mahdollisesti seuraa syvä kiintymys ja todella syvä rakkaus, ja joka tapauksessa suhde tulee tilaan, jossa sitä on hoidettava, on siis kohdattava tuo toinen arjessa, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sanovat, että ihminen ihastuu, rakastuu toiseen, koska toisessa on sellaista, jota tahtoisi olevan itsessään, että se toinen on ikään kuin peili. Peili, jossa peilautuu jotakin, mitä tavoittelen, joka on hyvää ja kaunista ja totta.
Entä sitten, kun ei tule nähdyksi eikä kuulluksi. Lapsuudessa peilimme ovat vanhemmat ja koko se ympäristö, jossa elämme. Aikuisuudessa peilit muuttuvat, niitä löytyy yhä kauempaa, ja voipa se lopulta olla koko ympäröivä maailma, sen tilanne, tilamme. Entä jos meillä ei ole oikeaa peiliä, ihmistä, ystävää, lähimmäistä, josta peilautuisi meille se meidän tosi itsemme.
Tove Jahnssonin tarina ”Näkymätön lapsi” on kaikille tuttu. Tarinan lopussa Ninni tulee näkyväksi.
Hermanni Hyytiälän vaimo menehtyi syöpään ja hän jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Hyytiälä sai sairaalasta käsiinsä vain vaimonsa kuolintodistuksen. Hyytiälä oli sillä tavalla onnekas, että hänellä oli isä, joka auttoi ensimmäisenä ja neuvoi poikaansa olemaan yhteydessä hautaustoimistoon ja siksi, että hän oli ”perusterve” ja jaksoi kolkutella eri ovilla ja luukuilla. Viimein hän onnistui saamaan Jyväskylän kaupungilta apua. Hänet palkittiin vuoden isänä vuonna 2019. ” Kun ihminen on heikoimmillaan ja väsynein, avun hakeminen ja tunnistaminen on vaikeaa. Kun minulla oli suurin hätä, ei ollut mitään tahoa, joka olisi auttanut etsimään oikeita palveluja. ”Hyytiälä soitteli, kyseli, selvitteli sekä kolkutteli lukemattomia kertoja monien eri tahojen ovia. – Piti vain itse jaksaa mennä “eri luukuille” ja vaatia apua. Jäi tunne, että hyvinvointivaltio on olemassa, jos ihminen on hyvinvoiva, hän kertoo. Selvittyään surusta arjessa eteenpäin hän löysi ”häiriökysynnän” käsitteen. Häiriökysynnässä on kyse siitä, että asiakas ei saa ollenkaan palvelua, saa väärää palvelua tai saa ainoastaan osittaista palvelua. Nyt Hyytiälä kehittää toimintamallia, jossa ”Perusajatuksena on, että asiakas kohdataan omassa elämäntilanteessaan. Kyse ei ole vain asioiden tehokkaasta tuottamisesta, vaan erityisesti vuorovaikutuksellisesta kyvykkyydestä kohdata asiakkaan yksilöllinen tarve kulloisessakin tilanteessa”.
Vuorovaikutuksellinen. Kyvykkyys. Kohdata. Asiakas.
Uuden ns. polyvagaalisen teoria teorian mukaan meillä on hermostossamme kolme tilaa 1) Sosiaalisen liittymisen tila = ihmisen kehittynein osa, 2) Astetta alkukantaisempi tila: taistele tai pakene ja 3) alkukantaisin osa, joka ilmenee lamaantumisena ja alivireytenä, tila, joka suojelee elämää. Kun koemme, että ympäristössä on uhkaa tai koemme, että vaaditaan liikaa, painostetaan, uhataan, syntyy vaistonvaraisesti puolustautumisen tila, sydän sykkii kiivaammin, hengitys kiihtyy, samaan aikaan ajattelu sumenee – evolutionaalisesti alempi osa aktivoituu, ja alan joko taistella tai lähden pois. Ellei tämä toimi, otamme käyttöön alistumisen tilan, oma terve puolustautuminen lamaantuu. Tämä on ns. ”vanhin kortti”, kun tuntuu, että elämää täytyy näin puolustaa[1].
Kun puolustautumisen tila kestää pitkään, lapsuudesta saakka, meistä tulee näkymättömiä. Meidän kehomme muistaa, se suojaa meitä kaikelta kosketukselta, lähestymiseltä ja puhuttelulta. Lopulta mikään ei enää kosketa, ei kiinnosta, ei innosta, ei saa toimimaan. En pääse ulos rautahaarniskastani, en enää edes halua ulos, ilta illan jälkeen uppoudun tv-sarjaan, syömiseen, viinilasiin, pakonomaiseen treenaamiseen, juoksen kolme vuotta niin kuin Forest Camp.
Tove Jahnssonin tarinassa Ninni suuttuu ja puree Muumi-papan häntää, kun luulee tämän työntävän Muumi-mamman laiturilta. Muumi-perheen lämpö, rakkaus ja alituinen läsnäolo loi lopulta ympäristön, jonka Ninni koki niin turvalliseksi, että hän uskalsi ilmaista olevansa eri mieltä, uskalsi suuttua ja muotoilla kokemuksen: Minua eikä Muumi-mammaa ei saa kohdella huonosti. Jokaisella, myös minulla on oikeus tulla arvostetuksi omana itsenäni. Varmasti sydän sykki kiivaammin ja hengitys kiihtyi, mutta vain niin paljon, että uskalsi. Kun on tarpeeksi juossut tai itkenyt, tulee parhaassa tapauksessa tilaan, jossa voi tulla kohdatuksi/ja kykenee itse kohtaamaan.
Ennen kokemusasiantuntijakoulutusta oli minä ja työpaikkakiusaaminen. Kun puhuin itseeni kohdistuvasta mobbauksesta, puhuin siitä kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Nyt se kokemus on minussa. Nyt puhun itsestäni, kun puhun alistamisen ja henkisen väkivallan prosessista. “Wir sind auch was wir verloren haben” sanoo Nicolas Perras elokuvastaan Koirat: ”Olemme myös sitä, minkä olemme menettäneet”. Menetin terveyteni, sosiaalisen toimivuuteni, työyhteisöni, vuosia, aikaa ja energiaa. Olisin voinut, lukea, tutkia, kirjoittaa, purjehtia, matkustaa ja elää täyttä elämää niiden kanssa, jotka olivat lähellä, joita kuitenkin oli. Lähellä.
Miten alaspainavasta, mitätöivästä ja rikkovasta kokemuksesta, haavoista tuleekin rikkaus. Se tapahtuu silloin, kun haavat tulevat nähdyksi, kun kokemukseni elettynä elämänä, haavoina ja kipuna, on tullut lääkityksi sosiaalisella pääomalla, läsnäololla, ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Kun minua on tultu vastaan. Eräänä elokuun aamuna, ohra oli kypsää ja sen kullankeltainen väri loisti. Vastaantulevan silmissä.
Olen Raija Nummijärvi, valmistuin kokemusasiantuntijaksi kesäkuussa. Olen hyvin kiitollinen koulutukselle, sillä se auttoi minua katsomaan pitkää lähes kaksivuosikymmentä kestänyttä työpaikkakiusaamista, mobbausta, kauempaa, objektiivisemmin. Koen, että olen tavallaan ”tullut kaapista”, työpaikkakiusaaminen on edelleen monella tapaa tabu, siitä on vaikea puhua työpaikalla, kun ei halua tulla ”leimatuksi” ja joka tapauksessa, jos siitä alkaa puhua, syntyy helposti vastakkain olevat osapuolet, joissa hyvin äkkiä nimetään syntipukki. Yhteiskunnassamme puhutaan koulukiusaamisesta ja oikein hyvä niin. Mutta kuinka koskaan voimme päästä koulukiusaamisesta, elleivät aikuiset työpaikoilla opi käyttäytymään ihmisiksi ja kohtelemaan toisiaan asiallisesti. Silloin kun kiusaaminen vahingoitti eniten, kaipasin vertaisryhmää, jossa olisi saanut eväitä jaksamiseen. Nyt haluaisin perustaa lähitulevaisuudessa vertaisryhmän tukemaan niitä, jotka tällä hetkellä kamppailevat jaksamisen kanssa työyhteisössä häirinnän takia.
Yhteiskunnallisella tasolla toivoisin voivani päästä jollakin tavalla tekemään työtä sellaisten palvelupolkujen kehittämisessä, että käytännön tasolla tunnistettaisiin, mitä tarkoittaa eettinen hallinto, millaisia laatuvaatimuksia ja käytännön vaatimuksia asettuu työyhteisölle, jotta se tunnistaisi epäasiallisen kohtelun tilanteet ennen kuin syntynyt kaksi vastakkaista puolta, jotka eivät tilanteen pitkittyessä enää pysty kohtaamaan.
[1] Lähde: Tutkijatohtori, hahmoterapeutti Kirsi Törmi: webinaari ”Epäasiallinen kohtelu taidetyössä” Taiteen edistämiskeskus 12.3.2020
